Tales from the North, part 6/10

Helevetisti itikoita!!! @ Myvatn, Hlidin leirintäalue
la 4.6.2016 klo 21:35

Nuudelit edessä tekeytymässä ja itikat pihalla inisemässä (paitsi ettei ne oikeesti inise, ovat ihan äänettömiä. Eivätkä myöskään pure tai pistä, mutta tunkevat kyllä joka paikkaan, kuten nenään, suuhun ja silmiin). Ihanaa istua sisätiloissa turvassa itikoilta, ihana istua paikallaan jalat tiukasti maahan ankkuroituna.

Tämä päivä ei mennyt ihan oppikirjan mukaan. Pääsimme kuitenkin etenemään pidemmälle kuin olimme aikoneet. Lähdimme aikaisin Höfnistä ajamaan kohti itää. Tie oli paikoitellen hieman liiankin jännittävä, kun se kulki aivan korkeiden kallioiden ja ison meripudotusten välissä. Matkalla näimme paljon lintuja (ei lunneja) ja todella kauniin vesiputouksen, jonka luona kävimme kuvaamassakin.

Myös lampaat lisäävät oman jännityksensä
ajamiseen pomppaamalla yhtäkkiä tielle.

Taas sitä perusmaisemaa, muttaku ei tähän voi
kyllästyä!

Toisella puolella sortumisvaarassa olevaa
vuoririnnettä ja toisella puolella äkkipudotus
mereen.

Kaunis ja vaarallinen meri <3

Auto ja kuvaaja. Idyllistä, muttei lavastettua.

Superihana symppisputous matkan varrella.

Vuorista näkee kuinka jäätikkö liikkunut

Pysähdyspaikka kalastajakylässä, jossa vietettiin
surupäivää. Ei näkynyt ketään missään, niin ei
tiedä, mikä oli meininki. Ihana paikka silti.

Taas joku randomtiekirkko. Tämä, kuten moni
aiempikaan, ei ollut ikävä kyllä auki.

Itätie ei ole kovin mielenkiintoinen (etelään verrattuna), ilmoitin tästä kotopuoleenkin. Juuri kuin olin päivitellyt tylsyyttä kävi homma liiankin jännäxi. Jatkoimme ykköstietä tieviittojen mukaan ja päädyimme piiiiiitkälle soratielle, joka vei meidät vuorten huippujen YLI eteenpäin matkallamme. Aluksi oli ihan jännää nousta korkealle, mutta kun tie kapeni, aidat katosi ja tie jatkoi jyrkästi mutkikasta nousuaan, niin oli tämän korkeanpaikanpelkoisen hermot koetuksella. Onnexi vastaan ei tullut autoja puolentoista auton levyisellä tiellä...

Kuvaaja ei pystynyt tämän parempaan kuvaan,
mutta ymmärrät varmaan miksi.

Me ollaan tässä välissä.

Päästyämme lumisille huipuille astuimme ulos kävelemään ja hengittämän. Huipulla oli kaunista ja sieltä löytyi myös Stefanin pikkuruinen mökki, joka oli joko retkeilijöitä tai häntä itseään varten. Aikamme katseltuamme maisemia jatkoimme matkaa. Kanssamme samaa reittiä kulkevia näimme vain yhden seurueen verran. Muut vissiin tiesivät kiertää jotain muuta reittiä. Maisemat olivat huikeat, mutta en suosittele tätä kenellekään (en ainakaan ilman kunnon autoa).

Ylhäällä!

Äkkiä ulos ja jalat kiinteälle, lumiselle maalle.

Matkamme jatkui kohta Seyðisfjörðuria, missä meidän piti nähdä Piin kaveri. Nähdessäni, että tie kulkee jälleen vuorten yli, olisin tahtonut kääntyä takaisin. Jatkoimme kuitenkin matkaa.

Tie Seyðisfjörðuriin on asvaltoitu ja enimmäkseen aidoitettu, se on myös normilevyinen. Se kuitenkin kulkee yli vuorten ja maisema muuttuu monesti matkan aikana. Myös korvat menevät lukkoon useita kertoja matkan aikana.

Täällä ylhäällä lampailla on vielä talviturkit.

Mutkitteleva tie alas Seyðisfjörðuriin.

Seyðisfjörður on todella kaunis ja kotoisa kaupunki täynnä iloisia ihmisiä. Sympaattiset puutalot syleilevät toisiaan korkealle kohoavien vuorten lomassa. Vesiputouksia on paljon ja ne ovat ISOJA! Ilo ei kuitenkaan ollut kummoinen, sillä Piin kamusta ei kuulunut mitään, emmekä saaneet häneen yhteyttä puhelimitse tai löytäneet etsiessämme häntä työpaikaltaan. Huomasimme myös, että toinen takarenkaamme oli aivan tussu - ei ihme, että kyyti vuoristoteillä tuntui hieman epävakaalta. Lisäksi minä sain pienen paniikkikohtauksen korkeanpaikanpelkoni takia: Liikaa korkeuksia yhdelle päivälle!

Vesiputous matkalla Seyðisfjörðuriin.

Suloinen ja boheemi Seyðisfjörður. Tänne voisi
ensi kerralla tulla pidemmäxi aikaa.

Seyðisfjörðuria ympäröivät
vuoret ja vesiputoukset.

Emme saaneet yhteyttä Piin kamuun (äsken selvisi, että oli päässyt töistä vasta pari tuntia sitten). Onnexemme saimme kuitenkin rengasapua paikalliselta autokorjaajalta. Haimme hänet kotoaan ja menimme yhdessä korjaamolleen. Hän löysi renkaasta pienen pienen hopeanhohtoisen kivihampaan, jonka Pii otti talteen (mutta myöhemmin reissulla hukkasi). Sitten korjaaja paikkasi renkaan ja asensi sen paikalleen. Kunka superystävällistä auttaa meitä vapaapäivänään! Autovuokraamomme maksoi viulut, mutta hintaa operaatiolle ei tullut muutenkaan muutamaa kymppiä enempää (ja Islanti muka kallis maa - phyh.)

Ratsumme taistelukuosissa.

Kävelimme hetken taidejuhlia valmistelevassa kylässä ja sitten palasimme Egilsstaðiriin syömään huoltsikan lihasoppaa (olen syönyt parempaakin). Lämpömittari näytti +25'C lähtiessämme jälleen matkaan, joten otimme kuorrutetut pehmikset mukaamme automatkalle. Jätskit tietenkin sulivat pikavauhtia ja syöminenkin oli sen mukaista XD

Pehmistä! Suomen pehmis
on muuten parempaa, vaikka
yleisesti jätski on täällä yhtä
hyvää ellei parempaa.

Päätimme jatkaa niin pitkälle, kuin hyvälle tuntuisi. Ajoimme siis vuoria ja korkeampia maita kohti. Maisema muuttui paljon matkalla: vehreistä laaksoista massiivisiin vesiputouksiin ja musta-valkoisiin autiomaihin vuoristossa. Saimme myös pilvisen ja tihkuisen sään hetkeksi seuraksemme matkalla mustien aavikoiden halki.

Vesiputouksea ja vehreitä niittyjä.

Lumisia ja mustahiekkaisia autiomaita.

Matkalla oli upea, suuri putous, jota kävimme kuvaamassa, ja jälkeen moni muu matki meitä. Ei se mitään, mutta vähän ärsyttää tuo lammasmainen toiminta (sori lampaat) ja se, että emme lukinneet ovia, kun ajattelimme, ettei kukaan muu tänne pysähdy (kuinka typerää meiltä - onnexi ketään ei kiinnostaneet meidän kamamme). Upeinta oli kuitenkin tummat autiomaat - ne tekivät minuun vaikutuksen vähäeleisyydellään ja hiljaisuudellaan. Ei ihme, että keskelle ei-mitään oli levähdyspaikalle pysäköity karavaanari - niin minäkin tekisin. Kaunis oli myös Jääkuningatar-vuori, joka pimeiltä ja pilvisiltä mailta hohti valkoistaan ylväänä auringonvalossa.

Se upea putous

Meijän kuvauksellinen kaara

Lähestyessämme Myvatnia pysähdyimme haiseville mutakuopille. Haju oli sietämätön, värit homeisia ja mutakuopat superällöttäviä -> Helvetin esikartano, kuten Pii sanoi. Lisäksi paikka tulvi pieniä itikoita - IUH!

Asiallinen kyltti

Lemuava ja kiehuva mutakuoppa.

Itikat ovat niiiiiin ärsyttäviä tunkiessaan joka koloon ja reikään, ja sotkeutuessaan hiuksiin. Argh. Ajoimme leirialueellemme, jossa nopsaa pystytimme teltan ja olin tulla hulluxi itikkapaljoudesta ja piilokivisestä maastosta, joka taivutti vinoon teltankiinnityspalikat. Onnistuimme kuitenkin lopulta - ja vielä hengissä.

Nytten iltapesulle ja paapimaan. Nati Nati <3